Opintomatka Leningradiin
Suomen ja Neuvostoliiton ystävyyssuhteet syventyivät ja lujittuivat Kekkosen aikaan 1960-luvulla. Oli kulttuurivaihtoa, bilateraalista kaupankayntiä ja ystävyysseuratoimintaa. Samoin suomalaisten matkailu kasvoi naapurimaahan.
Niinpä myös lukiolaispoikien innostus heräsi Leningradin matkaan. Matkasta on nyt viitisenkymmentä vuotta, joten muistot ovat jo hämärtyneet ja haalistuneet. Toiset matkalaiset muistavat jotain, toiset taas eivät muista tai eivät halua muistaa mitään.
Yhdellä luokkamme pojalla oli läheiset suhteet linja-autoilijaan, joten hän ryhtyi organisoimaan matkaa. Täysi-ikäisyyden raja oli tuohon aikaan 21 vuotta, jota emme täyttäneet. Vastuulliseksi vanhemmaksi valittiin saksan ja latinan opettaja, jonka nimi on onneksi painunut unholaan. Hän oli nuori ja tyylikäs mies, jonka poikkeava olemus erottui Forssan harmaassa katukuvassa. Hänestä taidettiin käyttää lempinimeä ”Bellamy”, ellen väärin muista. Ehkä luokkamme tytöt muistavat paremmin. Emme hakeneet matkalle koulun lupaa, koska emme olisi sitä missään tapauksessa saaneet.
Ja ei kun matkaan n. 15 pojan iskuryhmällä. Emme olleet mitään luokkatietoisia kaadereita, vaan pikemminkin seikkailunhaluisia veijareita. Monella kaverille tämä oli elämänsä ensimmäinen ulkomaan matka, joten jännitys oli huipussaan raja-asemalla. Totiset ja puhumattomat koppalakit jäivät mieleen. Pääsimme tullista onnellisesti läpi.
Matkajännitys alkoi helpottua ensimmäisellä pysähdyspaikalla rajan tuolla puolella, Venäläiset ottivat meidät ystävällisesti vastaan. Liikesuhteet saatiin käyntiin.
Valtiovallan oppien mukaan kävivimme bilateraalista, tavarasta tavaraan clearing-kauppaa. Valuuttaoperaariot tehtiin epävirallisen katukursiin mukaan, joka tuntui meistä varsin edulliselta. Ruplia saimme yllin kyllin.
Linja-automatkan jatkuessa kuoppainen tie ja levähdyspaikalta ostetut virvoitusjuomat alkoivat vaikuttaa. Alkoi esiintyä matkapahoinvointia ja oksentelua. Siivouksen jälkeen majoituimme eräänlaisen matkakodin isoon makuusaliin, joka oli tukikohtamme kahden tai kolmen yön ajan.
Leningradin suurkaupunki oli maalaispojille mahtava kokemus. Kiersimme monet kirkot ja museot kaukaa. Kiinnostuksemme kohdistui tavallisen kansan ja erityisesti nuorison kohtaamiseen. Kaupustelijat ja trokarit tulivat tutuiksi. Nämä tapaamiset järjestettiin hämärissä kolkissa poissa miliisin silmistä. Joitakin uhkaavia hetkiä oli, mutta mitään vakavaa ei sattunut. Yhtenä aamuyönä heräsimme, kun yksi matkamies toi tupaamme pari aloittelevaa mafiosoa, jotka lupasivat ostaa kaiken mitä oli myynnissä. Ajankohta ei mielestämme ollut otollinen kaupankäyntiin, joten jatkoimme uniamme.
Ryhmässämme oli muutamia pitkän saksan lukioita. Pääsimme käyttämään niukkaa sanavarastoamme puolalaisten ja muiden itäeurooppalaisen opiskelijatyttöjen kanssa. ”Ich liebe Dich” ja sitä rataa. Monelle pojalle saattoi olla ensimmäinen oivallus, että kielitaidosta voi sittenkin olla jotain hyötyä.
Yhtenä päivänä menimme katsomaan jalkapallo-ottelua, Opettajamme järjesteli reissun. Muistan hänen sanoneen, että pitää olla kunnon matsi, Mihinkään ”Suomen sarjan” eli kakkostason ottellun ei mennä, Niinpä menimme Leningradin Zenitin (suom, huippu) peliin. Kotijoukkue hävisi ja Zenit oli muutenkin heikossa hapessa. Pelikauden1967 jälkeen seuran olisi pitänyt jopa pudota ykköstasolta, mutta kommunistisen puolueen bolitbyroo ei putoamista hyväksynyt vallankumouksen 50 juhlavuonna. Näkemämme ottelu pelattiin valtavalla Kirovin 80 000 katsojan stadionilla, jonne iski ankara vesisade. Tämän muistaa taatusti se kaveri, joka oli juuri ehtinyt myydä päällystakkinsa .
Matkapäivät kuluivat nopeasti. Piti valmistautua kotimatkalle. Tuliaisia piti hankkia. Tutkimme tuotteiden hinta-laatu suhteita. Muutamia maatuskanukkeja ja kuvakortteja. Pääosin kuitenkin puolenlitran litteitä lasipulloja. Kuljettaja ja opettaja olivat ainoita, jotka saivat näitä tuotteita Suomeen tuoda. Nuorison piti keksiä jotain muuta, Tuon ajan linja-autojen takaosassa oli parin kolmen kuution avara tavaratila, Sinne olisi mahtunut, mutta mitään ei saanut näkyä tullissa. Niinpä irroitimme tavaratilassa olleen vararenkaan paikaltaan. Samoin ruuvattiin irti tavaratilan peltiset seinäpaneelit. Väliseinän ja ulkoseinän väliin jäi juuri sopiva tila, johon litteitä pulloja voi ladata toinen toisensa päälle. Sitten vararengas paikalleen ja paneelit kiinni, Työ viimeisteltiin tomuttamalla ja töhnäämällä ruuvien kantoja, jottei ruuvien käsittely näkynyt tullimiehen silmään.
Kuoppaisella tiellä tavaratilasta kuuluvat helähdykset aiheuttivat pelkotiloja. Kestääkö lasti matkan rasitukset? Pysähdyspaikalla ei kuitenkaan näkynyt vuotoja. Tullissa olimme oikein mallioppilaita selvinpäin. Tullivirkailijat toivottivat opintomatkalaiset takaisin Suomeen. Helpotuksen huokaus. Jos olisimme kärynneet, niin seuraamuksia olisi tullut koululaisille, opettajalle ja linja-auton kuljettajalle.
Sitten automme ajoi jonnekin Vojakkalan metsäkulmille suojaisaan paikkaan. Lastin katselmus, purku ja jako matkalaisillle. Kaikki 128 pulloa olivat säilyneet ehjinä! Mikä helpotus ja riemu.
Varmaan sitten itse kukin kertoi, että matkalla kaikki meni hyvin eikä mitään ihmeellistä sattunut. Keskenään matkalaiset ovat reissua hymyssä suin muistelleet,
Jokaisella on omat muistikuvat. Kaikki varmaan vähän erilaisia viidenkymmenen vuoden jälkeen.
Terveisin Eetu